13 kesäkuuta 2006

Ranska-fiilistelyä

Muutama viikko kotona oloa ja reissukokemusten kertomista kavereille ja sukulaisille on auttanut minua selvittämään ajatuksiani Ranskassa oleskeluni suhteen.

Päällimmäinen tunne on ehdottomasti positiivinen. Ranskan byrokratian kankeudesta, ihmisten satunnaisesta tylyydestä sekä asumisasioihini liittyneistä sotkuista huolimatta viihdyin erittäin hyvin ja sain korvaamatonta elämänkokemusta. Olenhan asunut ulkomailla aikaisemminkin ja matkustellut paljon, mutta silti tämä(kin) kokemus avarsi mieltäni.

Kielitaito parani kohisten, kun vain sitkeästi puhuin ranskaa vaikka vastapuoli joskus yrittikin kääntää englanniksi. Luin ranskalaisia lehtiä ja katsoin Ranskan televisiota. En hirveästi ehtinyt tutustua sikäläiseen musiikkimaailmaan, mutta elokuvia katsoin jonkun verran. Opin myös eri tavan käyttäytyä ja sain vahvistuksen ajatukselleni, jonka mukaan mitään ei saa pyytämättä. Kuka tahansa pariisilaisessa boulangeriessa eli leipäkaupassa vieraillut tietää, ettei hiljaa vuoroaan odottava hissukka saa yhtän mitään. Pitää uskaltaa astua esiin ja sanoa mitä haluaa selkeällä ja kuuluvalla äänellä.

Konfliktien välttäminen ei myöskään yksinkertaisesti sovi. Mikäli jokin asia painaa, se sanotaan ääneen, muuten ei palvelua tipu. Passiivis-aggressiivisuus ei taida olla Ranskassa yleinen luonnevika, vaikka sarkastisessa veemäisyydessä he ovatkin usein pohjoismaisia tovereitaan edellä.

Pariisilaiset eivät muiden ranskalaisten mielestä ole erityisen miellyttäviä tai kohteliaita, mutta huomaavaisuudessa he ovat ainakin meitä suomalaisia edellä. Ovia avataan, paikka annetaan metrossa vanhuksille ja raskaana oleville naisille (vaikka sanattomasti) ja ihmiset auttavat toisiaan kantamusten kanssa. Hississä tuntemattomat tervehtivät toisiaan ja toivottavat hyvät päivänjatkot. Pariisista on kuitenkin turha toivoa löytävänsä ihmisiä, jotka juttelisivat toisilleen julkisissa liikennevälineissä. Oma kirja, MP3-soitin ja Sudoku-vihko on pariisilaisen metromatkustajan paras ystävä, kuten muuallakin maailmassa.

Toisaalta turhauduin usein, sen surullisenkuuluisan ranskalaisen byrokratian ja Pariisin meluisuuden ja likaisuuden lisäksi, etenkin ranskalaisen lehdistön ja älymystönä itseään pitävän kansanosan tapaan suhtautua ulkomaailmaan. Pienen valtion kansalaisena sain jatkuvasti kuulla sarkastisia kommentteja ja huumoriin ohuesti verhottuja ilkeyksiä kielestämme, tavoistamme ja kulttuuristamme, joista jälkimmäinen kirvoitti usein myös täysin idioottimaisia kysymyksiä. "Onko Suomessa suomenkielistä populaarimusiikkia?" oli ehdoton lempparini, vaikka "Onko Suomessa kesää?" pääsee hyväksi kakkoseksi. Asiaan toki kuului, että vastakommentit ranskalaisten oudoista tavoista ja kielen erikoisuuksista otettiin vastaan nenä pystyssä ja verisesti loukkaantuneina. Pienen suomalaistytön loukkaantuminen kuitenkin kuitattiin huumorintajuttomuudeksi. Parhaan esimerkin tämäntyyppisestä mentaliteetista antoivat Ranskan Euroviisujuontajat, jotka kyllä todistivat että vahingonilo on se paras ilo. Tyhmän ja oudon Lordin ei millään pitänyt voittaa, mutta toisinpa kävi.

Eräs Ranskan huomattavia piirteitä on myös yksityisen ja yleisen Ranskan välinen raju ero. Yleinen, poliittinen, Ranska elää täysin irtaantuneena jokapäiväisestä elämästä. Päätökset tehdään kabineteissa, mitään todellista valtaapitävien ja kansan välistä keskustelua ei ole ja poliittiset puolueet keskittyvät vain lähinnä toistensa mollaamiseen ja päätöksenteon hidastamiseen. Yksityinen Ranska on puolestaan huomattavasti vapaamielisempi ja joustavampi, sekä keskustelevampi. Ranskassa on myös Euroopan tiukimpiin kuuluva huumelainsäädäntö ja kuitenkin kaikki tuntuvat polttelevan pilveä ainakin silloin tällöin. Kovasti sen käyttötapoja ainakin minulle joskus neuvottiin, keskellä työpäivää ja toimistoa.

Toisaalta ranskalaisten maine snobeina on liioiteltu. Ehdoton valtaosa tapaamistani ranskalaisista oli ystävällisiä, avoimia ja jopa nöyriä. He häpesivät usein kielitaidottomuuttaan ja muutamien maanmiestensä ylimielisyyttä. He suhtautuivat Suomeen aidolla kiinnostuksella ja kyselivät asiallisia ja vilpittömiä kysymyksiä maastamme ja sen tavoista. Kielivirheillenikin he nauroivat hyväntahtoisesti ja korjasivat ne ystävällisesti. Näiden ihmisten ansiosta päällimmäinen mielikuvani ranskalaisista ihmisistä on jäänyt hyvin positiiviseksi.

On kyllä kiva olla kotona. Kaikista hyvistä ja huonoista kokemuksista sekä oppimistani asioista tärkempänä pidän kuitenkin sitä, että nyt tiedän missä koti on. Suomessahan se, tässä hiljaisten Karhumiesten ja mahtavien hirviöbändien luvatussa maassa.

24 toukokuuta 2006

Kotona taas!

Suomeen paluun myötä Domino aktivoituu taas ja Domino Ranskassa painuu horrokseen. Minulla on kehitteillä hieman pitempi analyysi puolen vuoden aikana omaksumistani asioista, jonka kirjoitan vielä tänne blogosfääriin kaiken kansan luettavaksi. Siihen asti nautin kotona olemisesta.

21 toukokuuta 2006

Hyvästi!


Helvetti ei kaikesta päätellen ole jäätynyt. Tämän ikimuistoisen kuvan myötä jätän hyvästit Ranskalle ja Pariisille! Blue1:n siivet vievät minut illalla takaisin kotiin. Toivottavasti koneessa on mahdollisimman paljon myrtsejä ruotsalaisia.... Vahingonilohan on se paras ilo.

20 toukokuuta 2006

Terveisiä helvetistä.

Istun yksin kotona. Olen viettänyt päiväni matkalaukkuani pakaten ja tajuan, että minulla tulee olemaan vaikeuksia saada kaikki mahtumaan laukkuihini. Kämppikseni ovat konsertissa ja katson Euroviisuja.

En ole katsonut kyseistä kisaa vuosikausiin, sillä rakastan elämää enkä kaipaa syitä itseni tappamiseen. Tänä vuonna katson kisaa Lordin vuoksi. Kaikki nämä tissejään vilauttelevat muovipimut ja limaiset gigolot yhdistettynä aivan kamalaan äänisaasteeseen ovat ajaneet minut aivan epätoivon partaalle. En muistanutkaan, miten hirveätä kuonaa Euroviisut ovatkaan.

Onneksi pastis auttaa minut tämän koettelemuksen läpi ja voin äänestää Lordia Ranskasta käsin. Ei tätä muuten kestä!

Mutta se kannatti! Lordi voitti! Mahtavaa!

18 toukokuuta 2006

Taustakuvataidetta



Maurelita heitti taas haasteen. Piti napata kuva työpöydästä ja pistää se kaiken kansan nähtäväksi. Tässä näette oman työpöytäni, jota hetki sitten koristi vielä Karhumiehen kuva. Sunnuntaisen kotiinpaluun kunniaksi saatte arvata, mikä on tämänhetkinen lempisarjani.

17 toukokuuta 2006

Cowabunga!



Silläkin uhalla että kuulostan menneisyyteen juuttuneelta vanhalta tädiltä, innostun tästä tiedosta: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat palaavat valkokankaalle ensi vuonna.

Olin 13-vuotiaana vakaasti sitä mieltä, että vuonna 1990 valmistunut ensimmäinen Turtles elokuva oli maailman paras leffa. Olin pihkassa kuumakalle Rafaeliin ja diggailin April O'Neilia. Piirretystä en niinkään välittänyt ja vuosien saatossa Turtlesit hiipuivat taka-alalle. Onko nyt taas aika nostaa vanha fanitus esiin? On. Turtle power! Ja lisää pizzaa.

16 toukokuuta 2006

Nostalgiaa


Vietin ensimmäiset kolme kouluvuottani perheeni kanssa Belgiassa. Koska olin jo tuolloin auttamaton populaarikulttuurifriikki ja muistini on suunniteltu muistamaan kaikkea turhaa ja tarpeetonta, katsoin paljon televisiota ja erinäiset televisiosarjat ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Monet näistä sarjoista ovat olleet Suomessa tuntemattomia ja niistä puhuminen on aiheuttanut joko olkapäiden kohauttelua tai omituisia puheita halustani muka brassailla ulkomailla asumisellani.

Tietyt tärkeät kasarisarjat, kuten Smurffit, He-Man, Ihmemies MacGyver, Ritari Ässä ja Muppet Show tunnetaan Suomessakin. Mutta The A-team, He-Manin sikamagee sisko She-Ra, M.A.S.K., Clémentine, Ulysses 31, Spartakus and the Sun Beneath the Sea (ranskaksi Les Mondes Engloutis) ja The Mysterious Cities of Gold (Les Mystérieuses Cités D'Or) eivät ilmeisesti ole kiinnostaneet suomalaisten televisiokanavien sisäänostajia.

Näistä varsinkin neljä viimeistä ovat aidosti hyviä animaatiosarjoja joissa on lisäksi loistavat tunnusmusiikit. Ovatko syynä ranskalais-japanilaiset tekijätiimit vai tiivis ja älykäs tarinankerronta, sitä en osaa sanoa.

Eräs täällä asumiseni hauskimpia puolia on ollut mahdollisuus jutella näistä lapsuuden televisiosarjoista työkavereiden kesken. Ei ole ketään pyörittelemässä päätä tai haukkumassa snobiksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa joka muistaa ja laulelee TV-tunnareita.

Käykää vaikka tsekkaamassa tämä (ranskankielinen) ja tämä (englanninkielinen) sivusto, jos uteliaisuus ja nostalgiannälkä heräsivät.